Masun tärähtelyä, kun pikkuinen riehuu aamulla klo 10.00.
perjantai 31. elokuuta 2012
rv 25+4 ja nukkumisasennot
Aamu lähti taas mukavasti käyntiin klo 06.00, kun pikkumies päätti masussa, että enää ei saa äiti nukkua. Kauhea potkiminen alkoi hetki, kun mieheni herätyskello herätteli häntä töihin. En tiedä sitten, että oliko poju potkutellut menemään jo hetken aikaa, itse kun en vielä ole heräillyt koviin töytäisyihin. Yöllä joutuu kuitenkin heräämään, jos haluaa vaihtaa nukkumisasentoa, mikä alkaa olemaan varsinainen projekti jo tässä vaiheessa raskautta ainakin mulle. Saa nähä mitä se on sitten kymmenen viikon kuluttua, huh! Selkä on niin kipeä jo nyt, että kyljeltä toiselle puolelle vaihtaminen teettää välillä kovaa tuskaa. Jalan väliin tulee laittaa aina tyyny ja masun alle toinen mahaa tukemaan. Mä oonkin vienyt meidän sängystä viidestä tyynystä neljä, ihan hyvä saalis siis :)
Odotan kyllä innolla sitä aikaa, että saan nukkua mahallani jälleen kerran, viime kerrasta onkin pian puoli vuotta jo aikaa. Luovuin siis mahalla nukkumisesta saman tien, kun sain tietää raskaudesta - se ei vaan tuntunut enää hyvältä kaiken sen turvotuksen takia, mikä nousi mulle hyvin nopeasti. Selällä nukkuminen ei tunnu myöskään hyvältä, kun tuntuu, että happi ei oikein pääse kulkemaan. Oon myös kuullut, että sitä ei hirveästi suositellakaan enää näillä raskausviikoilla. Ei siis paljon vaihtoehtoja ole jäljellä. Onneksi olen kuitenkin sen verran hyväuninen, että öisin tulee kuitenkin nukuttua asennosta huolimatta.
Tämä meidän viikari on kyllä niin vilpertti tuolla masussa, vähän väliä tunnen, kuinka käsi/jalka työntyy vatsanahkaa vasten ja sitten tuleekin monotussarja - milloin minnekin suuntaan. On kyllä niin sanoinkuvaamattoman ihanaa tuntea noita liikkeitä, kun tietää, että siellähän se oma pieni jälkeläinen ilmoittelee oloistaan. Vaikka nuo liikkeet välillä saattaa tuntuakin oudoilta ja hieman epämukaviltakin, en vaihtaisi näitä tuntemuksia mihinkään. On se sen verran ainutlaatuista olla kokemassa tällaista.
Nytkin on semmoinen show päällä, että voisinpa videokuvata teidänkin iloksenne tänne mahan möyrintää - pääsette tekin seuraamaan tämän pikkumiehen puuhasteluja.
Odotan kyllä innolla sitä aikaa, että saan nukkua mahallani jälleen kerran, viime kerrasta onkin pian puoli vuotta jo aikaa. Luovuin siis mahalla nukkumisesta saman tien, kun sain tietää raskaudesta - se ei vaan tuntunut enää hyvältä kaiken sen turvotuksen takia, mikä nousi mulle hyvin nopeasti. Selällä nukkuminen ei tunnu myöskään hyvältä, kun tuntuu, että happi ei oikein pääse kulkemaan. Oon myös kuullut, että sitä ei hirveästi suositellakaan enää näillä raskausviikoilla. Ei siis paljon vaihtoehtoja ole jäljellä. Onneksi olen kuitenkin sen verran hyväuninen, että öisin tulee kuitenkin nukuttua asennosta huolimatta.
Tämä meidän viikari on kyllä niin vilpertti tuolla masussa, vähän väliä tunnen, kuinka käsi/jalka työntyy vatsanahkaa vasten ja sitten tuleekin monotussarja - milloin minnekin suuntaan. On kyllä niin sanoinkuvaamattoman ihanaa tuntea noita liikkeitä, kun tietää, että siellähän se oma pieni jälkeläinen ilmoittelee oloistaan. Vaikka nuo liikkeet välillä saattaa tuntuakin oudoilta ja hieman epämukaviltakin, en vaihtaisi näitä tuntemuksia mihinkään. On se sen verran ainutlaatuista olla kokemassa tällaista.
Nytkin on semmoinen show päällä, että voisinpa videokuvata teidänkin iloksenne tänne mahan möyrintää - pääsette tekin seuraamaan tämän pikkumiehen puuhasteluja.
torstai 30. elokuuta 2012
rv 25+3
Tänään se sitten tapahtui ensimmäisen kerran - mulle tarjottiin bussissa istumapaikkaa! Ahtauduin täpötäyteen bussiin ja siinä sitten n. 40-50-vuotiaat naiset vain myhäilivät tyytyväisinä istuimillaan, vaikka huomasivat mun raskausmahan ihan selkeästi. Seisoskelin siinä sitten kaiteeseen nojaten heidän naamojensa edessä maha pullistellen. Seuraavalla pysäkillä bussiin tuli lisää ihmisiä ja jouduin vaihtamaan seisomapaikkaani, kunnes yksi nuori nainen tajusi esittää tuon maagisen kysymyksen, jota olin jo odottanut: "Haluatko istua tähän paikalleni?". En tiedä sitten, että mikä muhun meni, kun menin möläyttämään, että "Ei mun tarvii, kiitos vain." Höh, olisinhan mä mielelläni istunut, kun toi tasapainottelu ei oo niin helppoa enää. Joku mun pään sisällä vain napsahti ja ajattelin kuin miehet "minähän en apua kaipaa"-tyyliin... No mutta, oli kiva huomata, että joku edes arvostaa meitä möhömahoja. Itse ainakin kuulun tähän porukkaan, joka on aina tarjoamassa istumapaikkaa vanhuksille, jos vain siihen kykenen. Mitään en melkein inhoakaan enempää bussimatkustajissa kuin niitä, jotka istuvat käytävän puoleisella istuimella, eivätkä tajua nostaa takalistoaan ja siirtyä sivummaiselle istuimelle bussin ruuhkautuessa. Niitä voisin mennä kumauttamaan käsilaukulla takaraivoon. Näiden hormonien takia voisin jopa tehdä sen........tai ehkä en. Saan pian pahoinpitelysyytteen, heh.
Mutta joo. Tää päivä on muuten menny tosi mukavissa merkeissä. Tapasin tänään mun yhden mammakaverin, jolla on laskettu aika muutamaa päivää aiemmin kuin mulla, mennään siis hyvin käsi kädessä näissä raskauksissa. Hän siis odottaa myös poikaa - ihanaa ;) Mentiin siinä sitten lounaalle yhteen turkulaiseen lounasravintolaan nimeltä Julinia, oli muuten tosi hyvää ruokaa! Siellä sitten mössötettiin menemään sapuskaa yli 1,5h ajan, eli kiirettä ei todellakaan pidetty. Voi hyvä luoja, kun oltiin molemmat täynnä ton keikan jälkeen - mehän santsattiin meinaan koko rahan edestä! Siinä sitten mahat pinkeinä nauraa höhötimme kaiken maailman raskausjutuille, mahtoivat varmaan muut ruokailijat ihmetellä meidän juttuja.
Siinä lounastelun jälkeen mentiin tekemään nopea kauppakierros Turun keskustaan, tuli siinä löydettyä Lindexin alelaarista ihana merimiesasu pikkuiselle ensi kesäksi. Olin ostanut kyseisen asun viime vuonna omalle kummipojalleni, joten ihmettelinkin, että miten noita saattoi olla vielä myynnissä. Halpaan hintaan kyllä lähti, joten eihän sitä voinut jättää sinne rekkiin heilumaan. Saadaan sitten pukea meidän pikkumies ensi kesänä seiloriksi :) Samalla tuli ostettua myös uutta Garnierin BB-voidetta, jota hehkutetaan nyt niin kovin. Pikkuisen synnyttyä ei tuu varmasti kauheasti meikkailtua, joten helpot kauneudenhoitotuotteet tulee oleen kyl avainsana talven ja ensi kevään ehostuksessa. Vähän vain suojakertoimia sisältävää BB-voidetta nassuun ja ripsaria - mammalook on valmis. Toivottavasti sitä kuitenkin joskus jaksaa itseään laittaa kuntoon, en halua täysin nuukahtaa äidiksikään tultuani, vaikka kiirettähän siinä varmasti pitää pikkuisen kanssa.
Mutta joo. Tää päivä on muuten menny tosi mukavissa merkeissä. Tapasin tänään mun yhden mammakaverin, jolla on laskettu aika muutamaa päivää aiemmin kuin mulla, mennään siis hyvin käsi kädessä näissä raskauksissa. Hän siis odottaa myös poikaa - ihanaa ;) Mentiin siinä sitten lounaalle yhteen turkulaiseen lounasravintolaan nimeltä Julinia, oli muuten tosi hyvää ruokaa! Siellä sitten mössötettiin menemään sapuskaa yli 1,5h ajan, eli kiirettä ei todellakaan pidetty. Voi hyvä luoja, kun oltiin molemmat täynnä ton keikan jälkeen - mehän santsattiin meinaan koko rahan edestä! Siinä sitten mahat pinkeinä nauraa höhötimme kaiken maailman raskausjutuille, mahtoivat varmaan muut ruokailijat ihmetellä meidän juttuja.
Siinä lounastelun jälkeen mentiin tekemään nopea kauppakierros Turun keskustaan, tuli siinä löydettyä Lindexin alelaarista ihana merimiesasu pikkuiselle ensi kesäksi. Olin ostanut kyseisen asun viime vuonna omalle kummipojalleni, joten ihmettelinkin, että miten noita saattoi olla vielä myynnissä. Halpaan hintaan kyllä lähti, joten eihän sitä voinut jättää sinne rekkiin heilumaan. Saadaan sitten pukea meidän pikkumies ensi kesänä seiloriksi :) Samalla tuli ostettua myös uutta Garnierin BB-voidetta, jota hehkutetaan nyt niin kovin. Pikkuisen synnyttyä ei tuu varmasti kauheasti meikkailtua, joten helpot kauneudenhoitotuotteet tulee oleen kyl avainsana talven ja ensi kevään ehostuksessa. Vähän vain suojakertoimia sisältävää BB-voidetta nassuun ja ripsaria - mammalook on valmis. Toivottavasti sitä kuitenkin joskus jaksaa itseään laittaa kuntoon, en halua täysin nuukahtaa äidiksikään tultuani, vaikka kiirettähän siinä varmasti pitää pikkuisen kanssa.
keskiviikko 29. elokuuta 2012
Rakenneultrakuvia
 |
| Meidän vaavi tervehtii |
 |
| Arvaatko sukupuolen? |
En oo tosiaan täällä maininnutkaan meidän vauvan sukupuolta, mutta tuosta kuvastahan se näkyy hyvin selkeästi - POIKA on siis tulossa! <3 Oli melkoinen yllätys mulle, sillä mulla oli niin tyttöolo koko alkuraskauden ajan. Sukupuolella ei oo ollut kuitenkaan meille kummallekaan väliä, kunhan vain saataisiin vauva terveenä meille syliin asti. Haaveissa on kuitenkin saada pojan lisäksi myös tyttö jonain päivänä, jää sitten nähtäväksi, tuleeko näin käymään.
rv 25+2
Meidän pikkuinen on ollut nyt eilen ja tänään ihan älyttömän vilkkaalla tuulella. Heti aamulla herätessäni huomasin, kuinka saan iskuja tuonne virtsarakon seutuville - pakkohan siinä oli sit nousta ja mennä vessaan. Muutenkin on ollut kaverilla kova touhu päällä, potkuja tuntuu milloin missäkin, hän siis siellä kierii kovin ympyrää vielä kun mahtuu helposti. Täytyisi varmaan videokuvata joku kerta tuota vatsanahkaa, kun pikkuinen möyrii siellä alla. On se vaan niin suloista katsottavaa, vaikka joitakin se ehkä saattaa myös hirvittääkin. Voisin vaan makoilla päivät pitkät ja katsella, kuinka meidän muru muistuttaa olemassaolostaan äkkinäisillä töytäisyillä :) Eilen laitoin puhelimen masun päälle ja eiköhän saman tien tullut potku siihen kohtaan niin, että kännykkä vain heilui.
Välillä aina tulee ihmeteltyä, että miten se varhaisultrassa nähty 2,4mm sikiökaiku on jo tuollainen 800 grammaa painava pikkuinen minivauva, joka pystyy kuulemaan ja aistimaan valoa. En millään kuitenkaan malttaisi odottaa, että tämä aika vain nyt kuluisi ja saisi tuon tuhisijan syliin. Vaikka aika on kulunut nopeasti ja kuluu nytkin, on vain niin malttamaton olo.
Välillä aina tulee ihmeteltyä, että miten se varhaisultrassa nähty 2,4mm sikiökaiku on jo tuollainen 800 grammaa painava pikkuinen minivauva, joka pystyy kuulemaan ja aistimaan valoa. En millään kuitenkaan malttaisi odottaa, että tämä aika vain nyt kuluisi ja saisi tuon tuhisijan syliin. Vaikka aika on kulunut nopeasti ja kuluu nytkin, on vain niin malttamaton olo.
tiistai 28. elokuuta 2012
rv 25+1
Nyt mun mielihaluissa on tapahtunut positiivinen parannus - himoan nimittäin äärettömästi appelsiineja! Tähän asti on tehnyt mieli jätskiä yms, mutta nyt ne on jo alkanu vähän ällöttämään. Mulla ei oo tän raskauden aikana ollu varsinaisesti mitään ehdottomia mielitekoja, mut nyt totisesti huomaan, että noita appelsiineja voisin mussutella päivät pitkät. En kyllä valita tästä yhtään. On sitä painoa meinaan päässy jo kertymään ihan riittämiin, pian nimittäin rikkoutuu +9kg. Neuvolatätini sanoi heti ekoilla käynneillä, että yritetään pysytellä mun kohdalla siinä alle +15kg:ssä, niin ei pääse tulemaan liikaa niitä liikakiloja. En haluais tosiaankaan stressailla noista painoasioista nyt tän raskauden aikana, kun muutenkin tuntuu, että pitää jo valmiiks miettiä niin montaa asiaa ja sitä, että mitä saat syödä yms. Ainoa vain, että ensi vuonna kesäkuussa 2013 on meidän omat häät enkä haluaisi taistella raskauskilojen kanssa kovin kauaa kevään mittaan. Noh, eiköhän siitäkin sitten selvitä.
Tänään aloin oikein laskemaan, että kuinka paljon sitä aikaa onkaan enää siihen laskettuun aikaan - sitähän ei ole enää jäljellä kuin 14 viikkoa ja 5 päivää! Jestas! Muistan vielä ne ekan kolmanneksen raskausviikot, kun kaihoistasi kadehdin niitä, jotka olivat ylittäneet tuon maagisen 12 rv:n rajapyykin, itse huitelin silloin jossain 6 rv:llä... Nyt tuntuu kuitenkin, että tuosta ajasta on jo niin kauan aikaa. Käy jotenkin salaa sääliksi niitä, jotka ovat tällä hetkellä siellä ekalla kolmanneksella kärvistelemässä sitä, kuinka aika voisi kulua nopeammin ja pahimmat riskiviikot voisivat olla ohitse. Itse ainakin muistan ne tunteet, kun odotti ajan kuluvan nopeammin - päiviä tuli laskettua hyvin tarkkaan ja viikkojen vaihtumiset toisiin oli huippuhetkiä.
Noh, eipä nuo riskiviikot siihen 12 raskausviikkoon pääty. Tämä on tullut valitettavasti todettua meidän yhdessä facebook-ryhmässä, jossa on joukko joulukuisten vauveleiden odottajia. Kaksi äitiä meistä ovat joutuneet hyvästelemään jo pikkuisensa, vaikka heidän olisi kuulunut saada ne pienet nyytit syliinsä vasta loppuvuodesta. On ollut todella rankkaa seurata sivusta - vaikkakin internetin välityksellä - heidän suruaan ja suurista suurimpia menetyksiään. Mikään ei ole siis itsestäänselvää raskauden puolivälinkään jälkeen. Täytyy vain toivoa, että kaikki menisi hyvin. En vain voi itse millään kuvitella heidän suruaan ja sitä raskasta taakkaa, jota he joutuvat kantamaan mukanaan. Toki ainahan ajan sanotaan parantavan haavat, mutta mikään ei korvaa sitä suurta ikävää, jota he tulevat varmasti tuntemaan.
Levätkää rauhassa pikkuiset ihmeet <3
Tänään aloin oikein laskemaan, että kuinka paljon sitä aikaa onkaan enää siihen laskettuun aikaan - sitähän ei ole enää jäljellä kuin 14 viikkoa ja 5 päivää! Jestas! Muistan vielä ne ekan kolmanneksen raskausviikot, kun kaihoistasi kadehdin niitä, jotka olivat ylittäneet tuon maagisen 12 rv:n rajapyykin, itse huitelin silloin jossain 6 rv:llä... Nyt tuntuu kuitenkin, että tuosta ajasta on jo niin kauan aikaa. Käy jotenkin salaa sääliksi niitä, jotka ovat tällä hetkellä siellä ekalla kolmanneksella kärvistelemässä sitä, kuinka aika voisi kulua nopeammin ja pahimmat riskiviikot voisivat olla ohitse. Itse ainakin muistan ne tunteet, kun odotti ajan kuluvan nopeammin - päiviä tuli laskettua hyvin tarkkaan ja viikkojen vaihtumiset toisiin oli huippuhetkiä.
Noh, eipä nuo riskiviikot siihen 12 raskausviikkoon pääty. Tämä on tullut valitettavasti todettua meidän yhdessä facebook-ryhmässä, jossa on joukko joulukuisten vauveleiden odottajia. Kaksi äitiä meistä ovat joutuneet hyvästelemään jo pikkuisensa, vaikka heidän olisi kuulunut saada ne pienet nyytit syliinsä vasta loppuvuodesta. On ollut todella rankkaa seurata sivusta - vaikkakin internetin välityksellä - heidän suruaan ja suurista suurimpia menetyksiään. Mikään ei ole siis itsestäänselvää raskauden puolivälinkään jälkeen. Täytyy vain toivoa, että kaikki menisi hyvin. En vain voi itse millään kuvitella heidän suruaan ja sitä raskasta taakkaa, jota he joutuvat kantamaan mukanaan. Toki ainahan ajan sanotaan parantavan haavat, mutta mikään ei korvaa sitä suurta ikävää, jota he tulevat varmasti tuntemaan.
Levätkää rauhassa pikkuiset ihmeet <3
maanantai 27. elokuuta 2012
Alkulöpinää
Heipä hei vain!
Tässä olen aikani jahkaillut, että pitäisikös sitä alkaa kirjoittamaan blogia - tuntuu, että ilman ylös kirjoittamista mitään ei tunnu muistavan. Haluankin siis muistaa juuri nämä tunteet, mitä olen läpikäymässä juuri nyt, kun odotan ensimmäistä lastani. Näihin tunteisiin en pääse koskaan enää käsiksi, onhan se erilaista varmasti seuraavissa raskauksissa. Haluan, että pystyn itse joskus palaamaan näihin tunnelmiin, mitä olen fiilistellyt juuri nyt.
Mutta joo, asiaan.
Olen siis 21-vuotias nuori nainen ja asustelen rivitalokolmiossa ihanista ihanimman mieheni kanssa. Yhteistä historiaa meiltä löytyy joulukuusta 2008 lähtien, joten joulukuussa meillä vietelläänkin 4-vuotispäivää - hyvin samoihin aikoihin siis, kun pikkuisemme on meille tulossa. Kihlauduimme 7.7.2012 hyvin suloisissa merkeissä ja häitämme juhlitaankin jo ensi kesänä.
Mutta nyt itse tärkeimpään asiaan - meidän pienokaiseemme. Olemme aina olleet kumpainenkin hyvin lapsirakkaita ihmisiä ja suureksi onneksemme, meistä on tulossa vanhemmat <3 Tämä onnellinen perhetapahtuma on laskettu tapahtuvan 10.12.2012, jääpi sitten nähtäväksi, milloin pikkuinen päättää putkahtaa ulos. Vauvan hankkimisesta olemme puhuneet vakavissamme viime vuoden kesästä 2011 lähtien, mutta vauvatouhut ajateltiin jättää suosiolla kuitenkin vuodelle 2013. Näin ei kuitenkaan käynyt - ennen kuin olimme alkaneet edes yrittää vauvatouhuja, oli meidän esikoisvaavimme jo päättänyt aikeistaan tulla - jo vuoden 2012 puolella! Tämä tuli meille täytenä yllätyksenä, vaikka tiesimme haluavamme vauvan lähiaikoina.
Muistan vieläkin ne fiilikset, jotka minulle tuli maaliskuussa 2012. Olin juuri sairastunut flunssaan ja kuumeeseen ja mielessäni vain pyöri jostain kumman syystä, että olisinkohan nyt raskaana. Kiertoni oli omien laskujeni mukaan puolivälin ylitse, joten ei ollut vielä mitään syytä epäillä, että olisin jo raskautunut. Sanoin kuitenkin aatteistani miehelleni tyyliin "Musta tuntuu, että mä oon nyt raskaana." Ei siinä sitten auttanut muu, kuin passittaa mies kauppaan ostamaan mulle raskaustestejä (ite en kuumeisena viitsinyt raahautua kauppaan). En malttanut odottaa aamua, jolloin olisi ollut otollisin aika tehdä testi, vaan päätin tehdä sen saman tien. Raskaustestipakkausta avatessani minulla oli jotenkin tosi epätodellinen olo: tässäkö sitä nyt ollaan ja katsotaan, onko meille tulossa suuri elämänmullistus. Testiä tehdessäni otin tarkkaan aikaa ja kun aika oli kulunut, luin testituloksen. "Yksi viiva, niinhän se taisi ollakin...eihän tuo toinen ole viiva...en kai siis ole raskaana." Omalla tavallani muistan olleeni pettynyt, mutta samalla tiesin, että kyllä tämä tästä. Heitin testin roskikseen ja ajattelin vain unohtaa asian toistaiseksi.
Päässäni kuitenkin joku ääni sanoi, että entä jos kuitenkin. Googletin raskaustestijuttuja netistä ja mietinkin, että oliskohan siinä kuitenkin näkyny se toinenkin viiva. Luin juttuja haamuplussista ja roskisplussista. Siellä vain sanottiin, että haaleata haaleampikin viiva merkkaa positiivista tulosta. Päätin samantien lampsia katsomaan testiä, jonka olin tehnyt. Aikani kun sitä siinä kallistelin, huomasin ihan hailakan viivan. Tällöin en vielä tuuletellut mahdollista raskautta vaan ajattelin odottaa kaksi päivää ja tehdä testin heti aamutuimaan.
Kahden päivän kuluttua teinkin testin ja kyllä, toinen viiva oli jo hitusen vahvempi - tämä siis merkkaisi sitä, että olen raskaana! Tein vielä toisen testin ja se ei valehdellut minulle yhtään sen paremmin kuin ensimmäinen tikkukaan - kai sitä sitten ollaan raskaana! Ne tunteet oli jotain ihan uskomatonta, istuin vessassa ja juttelin itselleni vaikka mitä "ei oo totta, ei oo totta, apua, ihanaa"-tyylistä juttua, heh.. Kun sitten lopulta mieheni tulikin kotiin töistä, meninkin häntä ovelle vastaan sanoen sanat "hei isukki" :) näin siis kerroin hänelle tästä jo varmemmasta testituloksesta. Silloin vain halailtiin ja oltiin molemmat ihan hoomoilasina ulko-ovemme luona - meille tulee vauva!
Tehdyt raskaustestit on mulla vieläkin tallella, en tiedä, miksen vain ole halunnut heittää niitä pois. Niissä on ehkä mulle vain liikaa tunnearvoa, vaikka pissassa ovat käyneetkin :D
Raskaus on sujunut hyvin nyt näille viikoille, millä nyt huitelen eli rv 25+0. Alkuraskaudessa koimme hieman pelottavia asioita, sillä pikkuisemme oli liian pieni (melkein kaksi viikkoa) raskausviikkoihin nähden ja minulta löydettiin myös jättikokoinen kysta vasemmasta munasarjasta (8cm halkaisija). Lopulta asiat kuitenkin päätyi hyvin ja pikkuinen olikin vain saanut alkunsa hieman myöhemmin, mitä olimme luulleet - olin siis tehnyt positiivisen raskaustestin jo tyyliin muutama päivä hedelmöitymisen jälkeen - aika uskomatonta! Tuo kysta on myös enää vain pieni verrattuna noihin aikoihin, eli sitäkään ei enää tule stressattua. Pääasia on kuitenkin se, että rakas pikkuisemme voi nyt hyvin ja kehittyy kunnolla. <3 Lääkärin pelottelut suuresta keskenmenoriskistä pikkuisen ihmeemme kohdalla on nyt onneksi takana päin. Mutta nuo ajat oli kyllä hirveän pelottavia ja jännittäviä aikoja. Enää niitä ei saa kuitenkaan murehtia.
Tässä olen aikani jahkaillut, että pitäisikös sitä alkaa kirjoittamaan blogia - tuntuu, että ilman ylös kirjoittamista mitään ei tunnu muistavan. Haluankin siis muistaa juuri nämä tunteet, mitä olen läpikäymässä juuri nyt, kun odotan ensimmäistä lastani. Näihin tunteisiin en pääse koskaan enää käsiksi, onhan se erilaista varmasti seuraavissa raskauksissa. Haluan, että pystyn itse joskus palaamaan näihin tunnelmiin, mitä olen fiilistellyt juuri nyt.
Mutta joo, asiaan.
Olen siis 21-vuotias nuori nainen ja asustelen rivitalokolmiossa ihanista ihanimman mieheni kanssa. Yhteistä historiaa meiltä löytyy joulukuusta 2008 lähtien, joten joulukuussa meillä vietelläänkin 4-vuotispäivää - hyvin samoihin aikoihin siis, kun pikkuisemme on meille tulossa. Kihlauduimme 7.7.2012 hyvin suloisissa merkeissä ja häitämme juhlitaankin jo ensi kesänä.
Mutta nyt itse tärkeimpään asiaan - meidän pienokaiseemme. Olemme aina olleet kumpainenkin hyvin lapsirakkaita ihmisiä ja suureksi onneksemme, meistä on tulossa vanhemmat <3 Tämä onnellinen perhetapahtuma on laskettu tapahtuvan 10.12.2012, jääpi sitten nähtäväksi, milloin pikkuinen päättää putkahtaa ulos. Vauvan hankkimisesta olemme puhuneet vakavissamme viime vuoden kesästä 2011 lähtien, mutta vauvatouhut ajateltiin jättää suosiolla kuitenkin vuodelle 2013. Näin ei kuitenkaan käynyt - ennen kuin olimme alkaneet edes yrittää vauvatouhuja, oli meidän esikoisvaavimme jo päättänyt aikeistaan tulla - jo vuoden 2012 puolella! Tämä tuli meille täytenä yllätyksenä, vaikka tiesimme haluavamme vauvan lähiaikoina.
Muistan vieläkin ne fiilikset, jotka minulle tuli maaliskuussa 2012. Olin juuri sairastunut flunssaan ja kuumeeseen ja mielessäni vain pyöri jostain kumman syystä, että olisinkohan nyt raskaana. Kiertoni oli omien laskujeni mukaan puolivälin ylitse, joten ei ollut vielä mitään syytä epäillä, että olisin jo raskautunut. Sanoin kuitenkin aatteistani miehelleni tyyliin "Musta tuntuu, että mä oon nyt raskaana." Ei siinä sitten auttanut muu, kuin passittaa mies kauppaan ostamaan mulle raskaustestejä (ite en kuumeisena viitsinyt raahautua kauppaan). En malttanut odottaa aamua, jolloin olisi ollut otollisin aika tehdä testi, vaan päätin tehdä sen saman tien. Raskaustestipakkausta avatessani minulla oli jotenkin tosi epätodellinen olo: tässäkö sitä nyt ollaan ja katsotaan, onko meille tulossa suuri elämänmullistus. Testiä tehdessäni otin tarkkaan aikaa ja kun aika oli kulunut, luin testituloksen. "Yksi viiva, niinhän se taisi ollakin...eihän tuo toinen ole viiva...en kai siis ole raskaana." Omalla tavallani muistan olleeni pettynyt, mutta samalla tiesin, että kyllä tämä tästä. Heitin testin roskikseen ja ajattelin vain unohtaa asian toistaiseksi.
Päässäni kuitenkin joku ääni sanoi, että entä jos kuitenkin. Googletin raskaustestijuttuja netistä ja mietinkin, että oliskohan siinä kuitenkin näkyny se toinenkin viiva. Luin juttuja haamuplussista ja roskisplussista. Siellä vain sanottiin, että haaleata haaleampikin viiva merkkaa positiivista tulosta. Päätin samantien lampsia katsomaan testiä, jonka olin tehnyt. Aikani kun sitä siinä kallistelin, huomasin ihan hailakan viivan. Tällöin en vielä tuuletellut mahdollista raskautta vaan ajattelin odottaa kaksi päivää ja tehdä testin heti aamutuimaan.
Kahden päivän kuluttua teinkin testin ja kyllä, toinen viiva oli jo hitusen vahvempi - tämä siis merkkaisi sitä, että olen raskaana! Tein vielä toisen testin ja se ei valehdellut minulle yhtään sen paremmin kuin ensimmäinen tikkukaan - kai sitä sitten ollaan raskaana! Ne tunteet oli jotain ihan uskomatonta, istuin vessassa ja juttelin itselleni vaikka mitä "ei oo totta, ei oo totta, apua, ihanaa"-tyylistä juttua, heh.. Kun sitten lopulta mieheni tulikin kotiin töistä, meninkin häntä ovelle vastaan sanoen sanat "hei isukki" :) näin siis kerroin hänelle tästä jo varmemmasta testituloksesta. Silloin vain halailtiin ja oltiin molemmat ihan hoomoilasina ulko-ovemme luona - meille tulee vauva!
Tehdyt raskaustestit on mulla vieläkin tallella, en tiedä, miksen vain ole halunnut heittää niitä pois. Niissä on ehkä mulle vain liikaa tunnearvoa, vaikka pissassa ovat käyneetkin :D
Raskaus on sujunut hyvin nyt näille viikoille, millä nyt huitelen eli rv 25+0. Alkuraskaudessa koimme hieman pelottavia asioita, sillä pikkuisemme oli liian pieni (melkein kaksi viikkoa) raskausviikkoihin nähden ja minulta löydettiin myös jättikokoinen kysta vasemmasta munasarjasta (8cm halkaisija). Lopulta asiat kuitenkin päätyi hyvin ja pikkuinen olikin vain saanut alkunsa hieman myöhemmin, mitä olimme luulleet - olin siis tehnyt positiivisen raskaustestin jo tyyliin muutama päivä hedelmöitymisen jälkeen - aika uskomatonta! Tuo kysta on myös enää vain pieni verrattuna noihin aikoihin, eli sitäkään ei enää tule stressattua. Pääasia on kuitenkin se, että rakas pikkuisemme voi nyt hyvin ja kehittyy kunnolla. <3 Lääkärin pelottelut suuresta keskenmenoriskistä pikkuisen ihmeemme kohdalla on nyt onneksi takana päin. Mutta nuo ajat oli kyllä hirveän pelottavia ja jännittäviä aikoja. Enää niitä ei saa kuitenkaan murehtia.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)