rv 38+2, voisitko laskeutua?

Nyt tän mamman neuvot alkaa loppua; miten ihmeessä tuon pikkusen sais laskeutumaan? Oon yrittäny ihan kaikkea, mitä mieleen vaan on juolahtanu, mut siellä hän tyytyväisenä majailee mun kylkiluiden päällä. Oon pomppinu ja pyöriny jumppapallon päällä, kävelly portaita ylös ja alas, käynyt lenkillä, tehny kyykkyjä - mutta eiiii! Ehkä mun tarvii vaan luottaa siihen, että tää kaveri laskeutuu sit viimeistään synnytykses, mut ihan mielellään haluisin tuon pään painavan jo vähän kohdunkaulaa, että tapahtuis siellä suunnalla lyhenemistä ja mahdollisesti aukenemista. Ehkä oon stressannu itteäni liikaa tällä asialla, mutta minkäs raskaana oleva nainen mietteilleen voi. Ei sitten yhtään mitään.

Sitähän tosiaan puhutaan, että nainen hehkuu raskauden aikana. Musta tuntuu, että tällä hetkellä mä hehkun vaan tän hien takia ja sekään ei oo mitään kaunista hehkua. Raskauden ajan hehku oli paikkaansa pitävää ehkä toisella kolmanneksella, mutta enää se ei ainakaan mun kohdalla sitä ole. Hyvä, kun meikkiä jaksaa vähän sutaista nassuun ja vetää jotkut ei-kiristävät vaatteet päälleen (ja niitä ei-kiristäviä vaatteita on hyyyvin vaikea löytää enää).

Viime aikoina on ollut kyl sellanen ihmeen ailahtelevainen meininki sen suhteen, että mitä jaksan tehdä ja mitä taas en. Välillä saatan siivota kuin raivohullu ja leipoa karjalanpiirakoita, mutta välillä taas sitä huomaa ajan kuluneen siihen, että istun koneella tai pelaan puhelimella. En tiedä, miksi koen huonoa omaatuntoa siitä, että oon vaan ollut enkä oo tehny mitään järkevää - eikös sitä rentoa hengilua nyt kannattaisi juuri harrastaa? Rennosti oon kyl tosissaan ottanu, mut jokaiselle päivälle oon silti yrittänyt keksiä jotain järkevää touhua. Tänään oliskin vuorossa kämpän siivousta ja joulun valmistelua koristelun merkeissä. Nyt kun sattui vielä lumisadettakin tälle päivälle, niin mikäs sen parempaa. Jäisi vaan tuo lumi nyt sitten pysyvästi täksi talveksi.

Oon tässä nyt miettiny, että pitäiskö tuo sairaalakassi nyt OIKEASTI pakata valmiiksi? Oon kyllä aloittanut sen homman jo viikko sitten, mutta kummasti se on vaan jääny kesken. Ehkä mun alitajunta vaan viestii mulle sitä, että mulla ei tuu oleen mitään kiirettä vielä synnytyksen suhteen, joten jätä pakkailut sikseen. Tarkoituksena olis kirjoittaa pienokaiselle myös kirje, jonka hän saa lukea sitten jonain päivänä. Mun vanhemmat, eli pienokaisen tulevat isovanhemmat on luvannu kans kirjoittaa vauvalle kirjeet. Oon kyl niin otettu, että he haluavat molemmat (kyllä, myös mun isä!) kirjoittaa omat terveisensä ekalle lapsenlapselleen. Tulen varmasti niin parkumaan, kun pääsen lukemaan ne jonain päivänä.

Huhhuh, kun näää mun aiheet pomppii aika laidasta laitaan eikä tää mun kielellinen ilmaisu oo mitään huipputasoa, mutta nää aivot ei vaan oo nyt luotu millekään hienolle tekstille. Mut joo. Ehkä mä tästä meen taas hetkeksi ravaamaan noita portaita. Vaikka vauva ei laskeutuisikaan, niin ainakin kunto kohenee. Oon vetäissy tänään jo reippaan kävelylenkinkin, niin katsotaan nyt, kuinka paljon tämä mamma jaksaa vielä extrakuntoilua.